Tällä hetkellä mä elän pahvilaatikoiden keskellä. Niitä on makuuhuoneessa ja keittiössä, yks nököttää kylppärissä. Olohuoneen sohvaa ei näy vaatteita täynnä olevien jätesäkkien alta. Kun on tottunut elämään niin, että kaikki mahdolliset tavarat on esillä erinäisillä tasoilla, on vaikeaa etsiä kynsisaksia jostain laatikon uumenista. "Pitää pakata mahdollisimman aikaisessa vaiheessa kaikki sellainen, jota ei enää tarvitse". Kynnet kasvaa varsinkin varpaissa pirun nopeesti, silti pakkasin niiden leikkurit jonnekin sekalaisten laturien ja cd-levyjen laatikkoon.
Mua ahdistaa olla täällä sekasorrossa. Vielä enemmän ahdistaa mennä kouluun, käydä kaupungilla tai mennä kaverille istumaan. Tuntuu, etten osaa olla yksin. Tuijotan Netflixin pyörittämiä ohjelmia tunkiessani turhaa roinaa roskiin, nukun liian paljon ja pohdin, onko vasenkätisille omia purkinavaajia. Nään kavereita, mutta en jaksa keskittyä. Mietin omiani ja hakkaan Fastballia puhelimella. Haluan kotiin, josta haluan kuitenkin kohta pois. En osaa olla Seinäjoella.
Siinä mun fiiliksiä tällä hetkellä. Tuntuu, että oon eläny ainakin kuukauden jonkun kuplan sisällä. Onneks alkaa kesä ja pääsee muutamaks kuukaudeks pois täältä. Niin paljon ku Seinäjoesta tykkäänkin, on ihan parasta päästä hetkeks toisiin ympyröihin ja asua se aika Mimmin seinänaapurina tuolla lapsuudenaikaisissa jylhissä maisemissa.
Rupeen nyt nukkumaan (juuri muuta tehnytkään koko päivänä), ja unilauluks aattelin kuunnella tän. Kauneinta mitä oon hetkeen kuullu.
Mä muutun
Oon tässä vaan tän hetken, muutun
Etsin sisältöä muualta
Löydän uutta joka suunnalta
Jonka unohdan
En anna minkään liian pitkään muhun vaikuttaa
Saako ihmissuhteis saikuttaa
ja näyttää sairastodistusta töihin palatessa
Vedä mut suojaan, kisko mut liikkuvast autosta
ja pysäytä liike pidä kii riippumat mistään
Kun oon hauras kuin viljaa, Viljaa
Ja toivon et löydät mut pellolta
Vaik meit on miljoona
