Ajauduin tänään tylsyyksissäni lueskelemaan Jennan blogin melkeinpä kokonaan, ja sen jälkeen siirryin omaan jo piilotettuun blogiini. Oli jännä huomata, kuinka tietyt tunteet ja ajatukset nousi hirveen kirkkaina pintaan kun luki noin parin vuoden takaisia fiiliksiä, katteli kuvia ja kuunteli silloin paljon soineita biisejä. Tuon menneisyyteen suuntautuneen tutkimusmatkan jälkeen aloin pohtia mun elämääni ja sitä mihin mun piti päätyä, mihin olin päätymässä ja missä oon nyt. Mun tekis mieli kirjoittaa ihan jäätävä analyysi edellämainitusta, mutta jokin ääni mun pään sisällä huutaa, että älä perkele. Mulla on nyt jo ihan utopistinen fiilis kaiken mun lukemani jälkeen, ja tän raapustuksen jälkeen se varmaan pahenee entisestään. No, mulla on Ufokarkkeja, vadelmamehua ja Netflix, että eiköhän niistä mahdollisista paskoista fiiliksistä päästä eroon.
Yks tekstiviestikeskustelu tuossa taannoin sai mulle ihan helvetin pahan mielen. Ennen (eli silloin parisen vuotta sitten) viihdyin kotona, ahdistuin kun joku tuntematon/känniläinen flirttaili, olin paljon rauhallisempi, en polttanut ja baareissa kävin todella harvoin. Nykyään en viihdy kotona, oon rietas rääväsuu, ehkä saatan välillä polttaa ja baarit tuntuu välillä toiselta kodilta. Enivei, se tekstiviesteillä kanssani keskustellut henkilö sanoi melko suoraan, että mua ei tunnistais samaks ihmiseks sen perusteella, millainen oon sisältä. Mä itse olen todella hyvilläni siitä, millainen musta on tullut. En jää ikinä sanattomaksi ja puolustan itteeni vaikka loppuun asti. Uskallan jutella vieraille ihmisille ja suurin osa mun Seinäjoen kavereista on poikia. Oon pervon rivo ja uskallan sanoa, mitä kulloinkin ajattelen. Pari vuotta sitten olin ihan jäätävästi laihempi kuin nykyään, mutta silti mun itsetunto oli pohjassa. Nykyään olen iso, mutta oon ainakin yleensä sinut itseni kanssa. En silloin joskus tajunnut, että se oonrumaläskipaska-lätinä oli oikeesti pelkkää paskaa, mutta nyt nään sen ja ei voi ku nauraa. Ei ihme, että on ollu tollasia tuntemuksia ku mua kohdeltiin miten kohdeltiin.
Joo, kuitenkin. En siis oo sama ihminen ku joskus ja plaaplaa. Nii juu, mun oikea aikuistuminen tapahtui kuitenkin aikalailla viime vuoden aikana, joten hei, en vissiin oo sama ihminen. Sen jälkeen ku sain mieleni pahotettua pohdin hetken tätä tilannetta ja sen jälkeen suutuin. En mun muuttumista moralisoineelle ihmiselle, en tyypeille, jotka tahoillaan on edesauttaneet mun muuttumista riettaaksi yksilöksi tai tilanteille, jotka on parantaneet mun sietokykyä esimerkiksi vittuilulle ja haukuille. Mä suutuin itelleni. Oon viettänyt niin paljon hetkiä velloen sellasessa melankolisessa paskassa, ettei kukaan tiedä. Oon vihannu ja sättiny itteeni asioista, joille nyt voin nauraa. Mua suututti ajatus, että uhrasin pientäkään surullista hetkeä sille, että damn it, mä oon muuttunu. Se on hyvä asia, piste.
Mulla hävis tästä tekstistä punanen lanka ennen ku ees alotin, mutta jatkan silti. Tää kevät on ollut jollain tasolla kauheen rankka. Meille sanottiin joskus viime syksynä jollain tunnilla, että työttömyys oikeesti passivoi ihmistä. Aattelin silloin, että paskanmarjat, se on omasta itestä kiinni. No, oon nyt tosta helmikuusta asti vaan chillaillut kaikki illat ja viikonloput, ja kyllä nyt täytyy todeta, että oli se opettaja oikees. En tosiaan syytä tästä mun yleisestä saamattomuudesta ja masentuneisuudesta sitä, että mun työsuhde loppu, mutta kyllä sillä jotain tekemistä asian kanssa on ollu. Oon niin onnellinen, että ensi viikolla pääsen vihdoin pitkästä aikaa töihin. Mä en oo pilalla, oon vaan vähän pihalla. Oikeesti.
Viime lauantaina kuulin taas eräänlaisen version siitä, kuinka oon muuttunu. Saattaa johtua alkoholista, mutta siinä vaiheessa nousi kyyneleet silmiin ja niitä sai hetken pyyhkiä. Mä niiiiin haluaisin kertoa näistä tilanteista enemmän, mutta ehkä mä lietson tän ärsytyksen vaan jonnekin omille silmille tarkoitettuun arkistoon.
Yritin tässä varmaan lähinnä sitä sanoa, että älkää kaivatko ihmisiä, jotka yhä on teidän vierellä. Kaivatkaa hetkiä, joita ootte niiden kanssa viettäny ja kattelkaa kyyneleet silmis valokuvia niistä tilanteista, jolloin vaan oli niin perkeleen kivaa, mutta älkää kaivatko niitä ihmisiä, jos ne kerran vielä on olemassa. Ihmiset muuttuu. Yks isoimmista kliseistä tässä maailmassa, mutta niin totta. Ymmärtäkää se. KIITOS.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro ny jotain?